Herään huonosti nukkuneena ensimmäiseen aamuuni Kilimanjarolla. Muuten kaikki kuitenkin hyvin. Matkaan lähdemme heti aamupalan jälkeen klo 8.30. Tasaista nousua ylöspäin, kulku maistuu, nautimme maisemista. Ihmeteltiin valkoista pistettä Mawenzin huipulla; se on lentokoneen raato parinkymmenen vuoden takaa. Mawenzi on Kilimanjaron toinen huippu, jonne ei saa eikä voi kiivetä. Opas esitteli liian suuren taakan alle kuolleiden kolmen kantajan kuolinpaikat. Kaikki kauheudet esiteltiin, mutta meidän kulkumme on silti hyvää eikä happikadosta tietoakaan. Noustiin tasaista, mutta ei tappavaa vauhtia 15 km upeissa maisemissa. Kimmon kanssa saavuttiin Horomboon 4 h 15 min:ssa. Lämpötila 15 astetta. Vastaan tulee ensimmäinen yksipyöräisellä vaunulla työnnettävä yrittäjä käärittynä makuupussiin, naama veressä ja silmät sumeana kohti taivasta. Oli kaatunut kasvoilleen jossakin ylempänä, elossa on kuitenkin. Nopeasti alas, muu ei niillä auta.

Tein vielä yksikseni pienen iltapäiväkävelyn harjanteelle, ja näin kaksi iäkkäämpää naista, olivat Joensuusta. He kuuluivat 12 hengen suomalaiseen valmismatkaryhmään, Kaukoretkien järjestämään. Lainasin matkapuhelintani, tiedusteltiin oliko toinen heistä päässyt jo mummuksi. Ei ollut, mutta nyt on varmasti.

Illalla normaalit iltatoimet täydennettynä aamupäivällä unohtuneella Malaronella. Vesien suodatus ja pullotus taas illan viimeinen toimi. Päätä hiukan särki, otin Buranan ja nukahtamisyrtin Kimmolta.


Tapio Siltala