Tämän yön nukuin vaihteeksi huonosti. Heti aamusta kuitenkin määränpää ylöspäin, kohti Kibo Hutia. Tulossa pitkä reissu ennenkuin ollaan takaisin täällä taas. Alkumatka kulki hyvin, mutta erämaan paikkeilla, n. 4500 metrissä askel alkoi painaa. Kuin lyijyä tulisi taakaksi lisää. Tuulikin esitti olemassaoloaan, eikä edes murkina maistunut kiven suojassa. Erämaa näytti aluksi lyhyeltä, mutta tuntui ettei matka etene mihinkään. Haluaisin pain jo Kibo hutille. Todella raskasta minulla, Kimmo ja opas menevät hyväkuntoisen näköisinä edessä. Antti tulee jossakin takana. Yksin taivallan, pitkä on matka. Onneksi ei palele. Todella raskasta, ja rinne kohti Kiboa vain jyrkkenee edessäni. En edes uskalla katsoa kauas, lähimmät kaksi metriä riittävät. Viimeiseen 100 metriin kuluu varmasti puoli tuntia. Tunnen itseni heikoksi.

Kibo Hut tuntui kylmältä navetalta verrattuna aiempiin puumökkeihin, ei kuitenkaan ihan niin kylmä kuin luulin. Ehkä vilu oli enemmän nyt sisäistä laatua, matkan rasituksista. Saimme huoneen numero 5. Iltapalaa vähän naamaan, paljoa ei maistu. Olen varmaankin kalpea kuin lumiukko. Tuntuu että en jaksa enää metriäkään ylöspäin. Muutama tunti ja matka huipulle alkaisi keskiyöllä. Ajattelimme Antin kanssa tilata herätyksen jo klo 22 ja lähteä matkaan tuntia muita aiemmin. Vaikutimme heikompikuntoisilta kuin Kimmo, joka lähtisi tuntia aiemmin ollaksemme huipulla samaan aikaan. Luulin paleltuvani sängylle, mutta makuupussissa olikin yllättävän lämmintä, melkeinpä kuuma. Sainkin levättyä pari tuntia. Pian heräilen makuupussien rahinaan, kysyn kelloa ja sehän on jo yli 23! Oppaat nukkuneet pommiin! Antti kävi potkimassa ne ylös, "yöpala" oli kuitenkin valmista. Oloni oli yllättävän hyvä, illan väsymys ja heikkous olivat kadonneet jonnekin. Tuntui hyvältä kun tilanne on parempi kuin odotettu.

Varusteet huolella päälle, otsalamppu otsaan ja matkaan päästiin 5 minuuttia yli puolen yön. Pole pole, se on tärkeää, se pitää muistaa. Afrikan yö on musta, ei edes kuu valaise. Hitaasti eteenpäin ja ylöspäin, hyvältähän tämä tuntuu. Pian jo huomaamme Roddinen ja Kimmon kanssa ohittavamme koko letkan. "Finnish team" -huudot saattelevat meidät keulille. Välillä katsomme alaspäin, ja kiiltomatojono seuraa jo jonkin matkan päässä. Hitaasti mutta varmasti.

Tunnin kuluttua hengitys alkaa jo muuttua puuskuttavaksi. 5200 metrin jälkeen meno sujuu tyyliin: minutti kävelyä, minuutti puuskuttamista. Roddine ja Kimmo välillä kaikkoavat minusta liiankin vauhdikkaasti, mutta taas odottavat minua, Antti tulee jossakin alempana. Pysähdymme Hans Mayerin luolalla, mutta juurikaan emme jaksa eväitä kaivella. Siksakia jatkamme ylöspäin, tuntuu yksinäiseltä, pimeältä ja raskaalta. Ajatus "miksiköhän minä täällä olen" tulee mieleen, mutten anna sinne valtaa. Tätähän minä olen halunnut, unohdan kaiken muun ja nautin elämästäni. Tässä minä todella tunnen eläväni.

Hitaasti mutta varmasti matka etenee. Viimein edessäni on jyrkempi nousu, Roddine sanoo että Gillman's Point on aivan tuossa kulman takana. Ja viimein olenkin siinä! Olen saavuttanut 5685 m joka jo hyväksytään Kilin valloitukseksi. Ei mitään suuria tunteita. Olen kuitenkin tyytyväinen, ja ajattelen että tämä riittää minulle. Kimmo pitää selvänä että jatketaan yritystä Uhuru Peakille, enkä minäkään tähän voi yksin jäädä! Sormia paleli valtavasti, vaihdoin tähän asti käsissäni olleet hiihtohanskat rukkasiin, joiden sisälle olin laittanut vuorilliset nahkahanskat. Kimmolla sormet vielä sinisempinä, ja rukkaset tulivat todella tarpeeseen. Nopeasti jatkammekin jo eteenpäin asiaa sen kummemmin ajattelematta. Nousu ei olekaan enää niin jyrkkää kauttaaltaan. Uutta lunta oli kuitenkin satanut viime viikolla 20 senttiä lisää. Paikoitellen lumista ja jäistäkin. Siihenhän suomalainen on kyllä tottunut. Mitä ylemmäs noustiin, sitä kovemmaksi käy tuuli piiskaten kasvoja kuin hiekka. Onneksi varusteet on hyvät, huppu vain tiukemmalle. En palele, liike ja hyvät varusteet pitävät lämpimänä. Onneksi.

Roddine ja Kimmo katoavat pikkuhiljaa näkyvistäni, pystyn kyllä etenemään yksinkin kunhan näen välillä valonpilkahduksen. Odottava tunnelma rinnassani etenen, kunnes näen että huippu häämöttää aukean päässä. Kaksi Machame-reittiä kulkevaa tulee vastaan. Juttelen hetken, ja saan varmistuksen että vain pari sataa metriä huipulle! Saan voimaa, ja hetkessä olen Uhuru Peakilla. Näen Kimmon ja Roddinen jo valokuvapuuhissa. Liityn valokuvamalliksi, ja salamanvälähdykset räiskyvät mustassa yössä. On vielä pimeää ja hiljaista. Yllättäen opas sanookin että nyt sitten vaan ne pari valokuvaa ja äkkiä sitten takaisinpäin. En ymmärrä; kuuden päivän reissu ja pari minuuttiako sallitaan huipulla? Minä katselen ympärilleni, ajankulku ei vaikuta minuun. Olen onnellinen; käsittämätöntä että olen nyt täällä. Tämä tilanne josta olen seitsemän vuotta odottanut. Olen nyt Afrikan huipulla, minä! En tunne tehneeni mitään suurta, mutta tunsin onnellisuutta. Muutamassa minuutissa aurinko alkaa nousta, valo alkaa voittaa pimeyden. Tummaa, sinertävää, punertavaa, keltaista, vaaleaa. Tämä on minulle tunteellista, nautin suunnattomasti. Paljain käsin otan valokuvia eri suuntiin. Lähetän muutaman tekstiviestin kotimaahan. Kaikki matkan tuskat unohtuvat, 10 asteen pakkanen ja valtavan kova tuuli eivät haittaa ollenkaan. Nautin ja nautin. En välittäisi lähteä täältä mihinkään. Katselen pitkälle Afrikan ylle siintäviä maisemia. Aamun sarastettua alan hiljalleen etsimään polkua alaspäin. Kulman takaa löytyy minua odottavat Kimmo ja opas.

Hiljalleen lähdemme yhdessä alaspäin, aluksi loivaa. Tapaamme pian Antin Gillaman's Pointilla. Ollaan kaikki siis valloitettu Kilimanjaro! Pian rinne jyrkkenee, on todella jyrkkää ja pehmeää. Ajattelen että päiväsaikaan ylöspäin nousussa loppuisi varmasti usko, kun näkisi kaiken tämän. Reisissä alkaa tuntua; polttaa ja polttaa, tämähän on raskaampaa kuin ylöspäin nousu. Puolivälissä jyrkkää osuutta kevennän hieman oloani oksentamalla vatsanesteet polun viereen.

Opas menee reilusti edellä, mutta hiljalleen saavumme mekin Kibo Hutille. Reidet aivan tukossa, energia vähissä. Opas sanoo että puoli tuntia ja jatkamme alaspäin. Lentäjäkaksikko sanoo nukkuvansa pari tuntia. Minä en halua nukkua, pelkään että jalat eivät kanna enää. Päätän pysyä lämpimänä. Käytän ajan apuopas Rogerin kanssa jutteluun pihalla.

Matka jatkuu kuitenkin vielä pitkään; Horomboon vielä tänään. Erämaassa reisien lisäksi varpaissa alkaa tuntua ikävältä. Laahustavat jalat alkavat potkia kiviin, matkanteko on taaperrusta. Viimein saavumme Horomboon, ja muuta ei jaksa ajatella kuin lepoa. Reidet ovat aivan tukkeina, varpaat muusina. Pitkät päivät ja yö takana viimein. Muuten kaikki hyvin.

Mökissä otan varovasti vaelluskenkäni pois; vasemman jalan varvas aivan sinisenä kuin mustikka ja kipeänä. Illalla käytiin neuvottelut oppaan kanssa millä pääsen alas. Sovittiin että kävelen Mandaraan ja sieltä pääsen autolla. Tämä ratkaisu tyydytti.

Iltapala, ja Rogerin hommaama muovipussillinen Konyagia yömyssyksi ja uneen. Luulisi unen tulevan.


Tapio Siltala