Herään ensimmäiseen Mwanzan aamuun hyvin nukkuneena. Olin tosin herännyt yöllä hetkeksi muslimien mekkalaan, mutta sain ihme kyllä unta uudelleen. Tuijottelen kattoa ja huomaan pari malariasääskeä verkossa vielä aamukahdeksalta. Saisivat mennä nukkumaan ne vuorostaan. Ulkoa alkaa kuulua kohinaa - vesisadetta. Toivottavasti ei sada koko loppuviikkoa. Naapuriasunnosta kuuluu kova musiikin soitto; siellä ei ole ihan samanlainen musiikkimaku kuin minulla.

Paavo valittaa aaumulla päänsärkyä ja kipuja. Epäilemme heti malariaa, toivottavasti ei kuitenkaan. Minunkin olo oli illalla aika väsynyt, mutta nyt aivan hyvä. Päivällä käymme Abu Khanin klinikalla testaamassa Paavon. Jännittyneinä odotamme tietoa: ei malariaa, tulehdusarvot vain vähän ylhäällä. Sama tilannehan oli jo kotimaassa; pääasia ettei ole malariaa vaikka eivät testit täysin luotettavia olekaan.

Iloisina tuloksesta ajamme syämään Hotel Tilapiaan, joka onkin aivan meren rantaviivalla. Todella mukava ja hieno paikka! Täällä taitavat olla kaikki kylän (v)alkonaamat. Tilaan niilinahventa, saan tilapiaa. Täällä ei ole varmaankaan kuultu laulua "sitä saa mitä tilaa"... Hyvältä se tilapia maistuu, ja maisema on mahtava. Kuin Suomen kesä, grilliruoka, olut ja järvi.

Ruokaa sulattamaan ajamme kaupungin mäen päälle ja kävelemme hetken. On tämä kaupunki melkoinen sekasotku. Toteamme naispuolisten ja lasten olevan ystävällisen näköisiä, ja vanhempien miestenkin. Mielestämme nuoret miehet näyttävät enemmänkin happamilta meille; luulevatkohan meidän olevan uhka heille. Turha pelko.

Alaspäin ajaessa ihmettelemme tungeksivaa kansanjoukkoa kadulla, ojan vieressä. Mitähän tässä on tapahtunut? Lucas käy katsomassa ja kysymässä. Paikallinen nainen oli tällä välin heittänyt kaksi lastaan ojaan. Oli äärimmäinen teko. Emme mene katsomaan emmekä ota kuvia. Tuli todella paha mieli.

Sovimme huomenna yrittää kalalle Lake Victorialle, Lucas lupaa järjestää. Illalla taas asemasotaa ja sääskentorjuntaa jeesusteipillä. On tämä melkoista.


Tapio Siltala