Aamulla tarkistin kotona varusteet laatimani Excel-listan avulla. Moneen kertaan varmistukset, että kaikki tärkeä on mukana. Sitten vaan odottelemaan noutajaa, Paavo tuli hakemaan klo 10.45. Hieman piti jännittää tulisiko Paavo lainkaan, koska edellisenä päivänä oli koko lähtönsäkin epävarmaa vatsakipujen takia. Oli arveltu tarvittavan jopa leikkaushoitoa. No, kaikki hyvin ja matka alkoi, keula aluksi kohti Järvenpäätä. Eija olikin laittanut lounaat ettei ainakaan vielä tänään kuolla nälkään. Viimeiset höpinät, Tapio napattiin kyytiin ja matka jatkui hiljalleen kohti Helsinki-Vantaata. Ei ruuhkaa kentällä, oluttuopin kautta sinivalkoiseen koneeseen ja kokka kohti Lontoota. Lontoossa metrolla katsastettiin keskustaa, ihmeen pimeää. Liekö sähkönsäästökampanja. Tankkaus Sports Cafessa Piccadilly Circuksen lähellä, ja levykaupan kautta takaisin kohti Heathrowta. Kone ei odota. Lähtö kuitenkin viivästyi tunnin ja kolme varttia, tarkistelivat jumbojetistä ylimääräiset pommit pois.

Huonosti, mutta kuitenkin jonkin verran nukutun yön jälkeen ikkunasta avautuikin jo aukeat Kenian maisemat. Tunti otettiin aikataulua kiinni ilmojen teillä. Nairobin lentoasema ei vaikuta järin suurelta. Aikamme kapsäkkejä odoteltuamme ne kaikki viimein liukuivat hihnalta, myös se iso musta jätesäkkiviritykseni. Kamat kantoon, ja musta mies lappu kädessä jo meitä odottikin. Se oli safarifirman (J.M. Tours) järjestämä mies; nouti meidät kentältä keskustaan vaikkei oltu tilattukaan sen kummemmin. Täällähän taitaa palvelu pelata! Rinkkaan kiinnittämäni kompassi/lämpömittari näytti 25 asteen lämpötilaa. Mukavaa verrattuna kotimaan pakkasiin. Riversiden pikkubussilla Norfolk Hotelliin odottelemaan bussin lähtöä Arushaan. Oikein viihtyisä hotelli, maisteltiin olutta ja täytin vatsani sandwichilla.

Bussi täytettiin mustilla ja kolmella valkoisella ihmisellä, tavaroilla vuorattiin katto. Edessä 400 km baanaa kohti Tansanian Arushaa. On sitä monenlaisessa kyydissä oltu ennenkin, mutta tämä kyllä pelotti. Kuski oli kaistapää.

Valtakunnan rajalla tulli vei tunnin matkastamme. Passit leimautettiin, viisumit ostettiin. Pian rajan jälkeen vasemmalla hahmottui viimein, pitkän odotuksen jälkeen Afrikan huippu. Kilimanjaro! Siellä se loisti, suunnattoman suurena! Valkea huippu mahtavasti pilvien yläpuolella, kunnioitusta herättävänä. Sydämessä tuntui; se on siinä! Loppumatka odottelua, milloinkahan sinne Arushaan oikein päästään, millainenhan se on? Viimein, mutta yhtäkkiä pimeyden keskeltä pilkisti muutama lyhty; oltiin saavuttu Arushaan! Todella pimeää. Bussi vei kuin veikin meidät hotellille, Hotel Mt Merulle. Mustia miehiä pujottelukeppeinä käyttäen soljuimme hotelliin ja huoneisiin. Opittiin ensimmäiset sanat swahilia jo respassa: Karibu! Matkahiet pois suihkulla, ja syömään hotellin ravintolaan. Broileri oli raakaa.

Afrikan yö on pimeä, nukuin yön kuin tukki. Heräilin kaduilta kuuluvaan autoliikenteeseen ja torvien töräytyksiin. Hotellin aamupala oli aivan ok. Vaelluskengät jalkaan tottumaan ja dallaamaan kaupungille. Hihassaroikkujia alkoi aika pian kasautua, kyseltiin safarien hintoja päivän reissuille Arushan kansallispuistoon. 80-120 taalaa/henki. se on liikaa. No, nähtiinpä monenlaista virmaa, osa kyllä aivan huijareita. Ei kuitenkaan pelottanut, ystävällistä pääosin. Pian löydettiin mukava mehubaari, jossa maisteltiin eksoottisia hedelmämehuja, mm. tamarindia ja muwandaa. Todella hyvää! Matka jatkuu jalan, katuja mittaillen. Mukava musta mies liittyi hetkeksi kadulta matkaan ja kierrätti tuoksuvilla sivukaduillakin, näytti ystävällisesti mm. puita ja basaareita. Paavolta irtosi shortsien nappi (miksiköhän?), mutta ei hätää - ompelija päivysti joka kadulla. Parturissakin ajattelin käydä, olisi maksanut n. 5000 TSH eli 5 EUR. Päätin kuitenkin pitää päänahkani itse. Kävelyä riitti, välillä vähän vääriäkin reittejä. Kysyjä ei täällä kyllä tieltä eksy.

Aperitiiviksi ennen päivällistä otettiin pikauinnit hotellin uima-altaalla. Taksikuski ajoi suosittelemaansa paikkaan, eli hyvä veli-järjestelmä toimii. Syötiin red spinneriä. Kuskille esittelin gps:ää - katseli huuli pyöreänä ihastuksesta. Hotellin ravintolassa katsottiin vielä upeita akrobaattiesityksiä. Todellisia kumiukkoja.

Kohtalaista unta tänä yönä. Aamupäivä laiskoteltiin hotellin mukavassa puutarhassa. Pari olutta taas nestetasapainoon. Puita ympärillä puumiehille vaikka mitä lajeja: rubber tree, show flower tree etc. Hotellilla tavattiin suomalainen maailmanmatkaaja, joka aikoi olla reissussa yli puoli vuotta. Upeaa! Aulaan rymysi myös ensimmäiset Kilin kävijät. Väsyneenpä olivat näköisiä - mutta onnellisia.

Kamat kantoon, ja taas Riversiden bussille. Matkattiin Moshiin klo 14-15.30, Kilimanjaron tyvelle. Moshi on ihan mukava pikkukaupunki. Uhuru Hostelliin sisääntsekkauksen jälkeen ajettiin taksilla syömään oikein salzburgilaiseen ravintolaan. Pippuripihvi oli aivan hyvä, ja edullinenkin.

Illalla istuessamme Paavon huoneessa, oveen koputettiin ja kysyttiin minua. Kukahan täältä asti kyselee? Kilimanjaron safarifirman johtaja Evanshan se kävi tutustumassa retkikuntaan. Hieno ele, tuli kotoisa olo. Sovittiin Kilimanjaro-projektin tarkemmasta aikataulusta; lähtö olisi torstaina. Paavo ja Tapio eivät osallistu, käyvät sillä aikaa Darissa ja Sansibarissa kun minä mäellä puuskutan. Tiistaina saapuisi Kilimanjaron retkikuntamme kaksi muuta jäsentä, suomalaisia lentäjiä. Evans houkutteli vielä Paavon ja Tapion päiväreissulle Kilille tiistaina.

Hostellin huone ei niin hyvä, mutta kuitenkin aivan tyydyttävä. Illalla sumutettiin seinät ja tarkastettiin sääskihuput huolella. Malariasääskille ei anneta mahdollisuuksia. Nukkumaan, mutta ei - tyynylläni on joku. Kaskas, vaaksanpituinen heinäsirkka! Uni jäi tänä yönä katkonaiseksi, kun sademetsästä kantautuva apinoiden huuto herätti melko lailla aikaisin.

Paavo koputteli ovelle ja kertoi että yöllä ei uni juuri tullut; vanha kihtiongelma tuntui taas heränneen henkiin. Ja edessä olisi päivän pitkä patikointi Kilin rinteille. Mun pitäisi etsiä päivän aikana apteekki ja kihtilääkettä. Wapista katsoin että kihti on englanniksi gout. Ikkunasta ihailen melkoisen komeaa näkymää: suoraan edessä Kilin komea rinne sinistä taivasta vasten! Aamuauringossa todella kaunista.

Päivällä laitoin kihtilääkkeen hommaamisen forwardina eteenpäin, respan henkilökunnalle. Lupasivat että tottakai. Otin taksin alle ja ajoin keskustaan. Kuljeksin katuja, shoppailin pientä. Syömäpaikan löysin Hotel Kindorokosta. Täynnä amerikkalaisia. Kaksi Kibo Goldia kumosin, tämä onkin minun suosikkiolueni täällä.

Paavo ja Tapio könysivät viimein kuuden aikaan takaisin Kililtä. Maranda Hutilla olivat käyneet ja ylempänäkin, yli 3000 metrissä. Hyvin oli mennyt, etenkin Paavo oli innoissaan. Minulla kuulemma edessä todella upea matka ja maisema.

Kilin retkikuntamme kaksi kolmasosaa, Antti ja Kimmo, saapuivat samoihin aikoihin. Istuskeltiin hetki tutustuen; huomenna olisikin jo lähtö. Illalla Evans vielä tarkisti ystävällisesti tilanteemme hostellilla, käytiin huolella läpi vielä huominen. Päivällinen hostellilla, ja huomista odottavana nukkumaan.

Nukuin yön vähän huonosti. Jännitystäköhän lie, onhan tänään retkikunnan lähtöpäivä. Matkaan klo 8 hotellilta, Paavo ja Tapio hyvästellen ainakin kuudeksi päiväksi. Kaikki hyvin. Ajettiin Maranguun, jossa varusteiden tarkistus ja portilta päästiin matkaan klo 11. Aluksi sademetsää, mukavaa ja helppoa kävelyä. Paria apinaakin moikattiin. Päivän puolimatkassa tuuleteltiin hikiä vähemmäksi, syötiin broilerit, sämpylät sun muut lunchpackistä. Ja eikun matkaan, jalka nousee helposti. Hikeä pukkasi kovasti, ja Maranda Hutilla ollaan jo klo 14. Näissä mökeissähän on aurinkosähkötkin. Meidän retkikunnallemme osui mökki numero 8. Joku oli virittänyt korpillekin ruokalapun, pitäähän senkin olla siisti.

Ei onneksi sadetta, vaikka pilviä roikkui siellä täällä. Joku italialainen oli kertonut kastuneensa kaikkine varusteineen jo ensimmäisenä päivänä. Tuuripeliä tämä on. Majalla juotiin kahvit ja teet, ja käytiin vielä Maundi Craterilla; kraatetilta olikin todella hienot näkymät kauas. Päivällinen klo 18, ei täällä nälkään kuole. Keitto hyvää, paistinperunat ja vihanneksetkin ok. Lämpömittari näyttää illalla 16 astetta. Puhteella vielä suodatettiin pilottien välineillä juomavedet ja tabletettiin. Eihän paikallista kuraa uskalla ilman juoda. Tähtitaivas näyttäytyi todella kauniin kirkkaana hampaiden iltapesulla.

Herään huonosti nukkuneena ensimmäiseen aamuuni Kilimanjarolla. Muuten kaikki kuitenkin hyvin. Matkaan lähdemme heti aamupalan jälkeen klo 8.30. Tasaista nousua ylöspäin, kulku maistuu, nautimme maisemista. Ihmeteltiin valkoista pistettä Mawenzin huipulla; se on lentokoneen raato parinkymmenen vuoden takaa. Mawenzi on Kilimanjaron toinen huippu, jonne ei saa eikä voi kiivetä. Opas esitteli liian suuren taakan alle kuolleiden kolmen kantajan kuolinpaikat. Kaikki kauheudet esiteltiin, mutta meidän kulkumme on silti hyvää eikä happikadosta tietoakaan. Noustiin tasaista, mutta ei tappavaa vauhtia 15 km upeissa maisemissa. Kimmon kanssa saavuttiin Horomboon 4 h 15 min:ssa. Lämpötila 15 astetta. Vastaan tulee ensimmäinen yksipyöräisellä vaunulla työnnettävä yrittäjä käärittynä makuupussiin, naama veressä ja silmät sumeana kohti taivasta. Oli kaatunut kasvoilleen jossakin ylempänä, elossa on kuitenkin. Nopeasti alas, muu ei niillä auta.

Tein vielä yksikseni pienen iltapäiväkävelyn harjanteelle, ja näin kaksi iäkkäämpää naista, olivat Joensuusta. He kuuluivat 12 hengen suomalaiseen valmismatkaryhmään, Kaukoretkien järjestämään. Lainasin matkapuhelintani, tiedusteltiin oliko toinen heistä päässyt jo mummuksi. Ei ollut, mutta nyt on varmasti.

Illalla normaalit iltatoimet täydennettynä aamupäivällä unohtuneella Malaronella. Vesien suodatus ja pullotus taas illan viimeinen toimi. Päätä hiukan särki, otin Buranan ja nukahtamisyrtin Kimmolta.

Heräsin Horombon aamuun hieman paremmin nukkuneena. Olin nähnyt jopa untakin. Makuupussissa on mukavan lämmintä, mittarimme kertoo yöllä olleen mökissä minimissään + 7 astetta. Tänään muistin Malaronen jo aamupalalla; sitä ei saa unohtaa yhtenäkään päivänä. Tänään on välipäivä, aklimatoitumispäivä. Heti aamusta lähdemme kuitenkin päiväkävelylle kohti satulaa. Pole pole. Ei ahdistanut enää hengitystä kellään. Antti otti sauvat ensimmäisenä käyttöön. Mulla päällä vain ohut fleecepusero ja Gorehousut; se on sopiva asu näihin nopeasti vaihteleviin lämpötiloihin. Rauhallista kävelyä, kävely satulalle vie 3 tuntia. Todella upea ja avara näkymä erämaahan. Lämpömittari näyttää satulassa +10. Hetki istuskeltiin ja otetiin valokuvia, kesyt linnut seuranamme.

Taivas oli aluksi upean aurinkoinen, mutta pilvistyi äkkiä päivällä. Minä palasin alaspäin opas Roddien kanssa vauhdikkaasti alaspäin. Mies loikkikin kivikossa melkoisesti. Hetken kuluttua tuli Kimmo, sitten Antti. Heti taas lounaalle, tänään kanakeittoa ja jälkiruokana pannukakkua. Illalla pakkailtiin huomisen kamat huolella, seuraavana iltana ei ehkä jaksa.

Tämän yön nukuin vaihteeksi huonosti. Heti aamusta kuitenkin määränpää ylöspäin, kohti Kibo Hutia. Tulossa pitkä reissu ennenkuin ollaan takaisin täällä taas. Alkumatka kulki hyvin, mutta erämaan paikkeilla, n. 4500 metrissä askel alkoi painaa. Kuin lyijyä tulisi taakaksi lisää. Tuulikin esitti olemassaoloaan, eikä edes murkina maistunut kiven suojassa. Erämaa näytti aluksi lyhyeltä, mutta tuntui ettei matka etene mihinkään. Haluaisin pain jo Kibo hutille. Todella raskasta minulla, Kimmo ja opas menevät hyväkuntoisen näköisinä edessä. Antti tulee jossakin takana. Yksin taivallan, pitkä on matka. Onneksi ei palele. Todella raskasta, ja rinne kohti Kiboa vain jyrkkenee edessäni. En edes uskalla katsoa kauas, lähimmät kaksi metriä riittävät. Viimeiseen 100 metriin kuluu varmasti puoli tuntia. Tunnen itseni heikoksi.

Kibo Hut tuntui kylmältä navetalta verrattuna aiempiin puumökkeihin, ei kuitenkaan ihan niin kylmä kuin luulin. Ehkä vilu oli enemmän nyt sisäistä laatua, matkan rasituksista. Saimme huoneen numero 5. Iltapalaa vähän naamaan, paljoa ei maistu. Olen varmaankin kalpea kuin lumiukko. Tuntuu että en jaksa enää metriäkään ylöspäin. Muutama tunti ja matka huipulle alkaisi keskiyöllä. Ajattelimme Antin kanssa tilata herätyksen jo klo 22 ja lähteä matkaan tuntia muita aiemmin. Vaikutimme heikompikuntoisilta kuin Kimmo, joka lähtisi tuntia aiemmin ollaksemme huipulla samaan aikaan. Luulin paleltuvani sängylle, mutta makuupussissa olikin yllättävän lämmintä, melkeinpä kuuma. Sainkin levättyä pari tuntia. Pian heräilen makuupussien rahinaan, kysyn kelloa ja sehän on jo yli 23! Oppaat nukkuneet pommiin! Antti kävi potkimassa ne ylös, "yöpala" oli kuitenkin valmista. Oloni oli yllättävän hyvä, illan väsymys ja heikkous olivat kadonneet jonnekin. Tuntui hyvältä kun tilanne on parempi kuin odotettu.

Varusteet huolella päälle, otsalamppu otsaan ja matkaan päästiin 5 minuuttia yli puolen yön. Pole pole, se on tärkeää, se pitää muistaa. Afrikan yö on musta, ei edes kuu valaise. Hitaasti eteenpäin ja ylöspäin, hyvältähän tämä tuntuu. Pian jo huomaamme Roddinen ja Kimmon kanssa ohittavamme koko letkan. "Finnish team" -huudot saattelevat meidät keulille. Välillä katsomme alaspäin, ja kiiltomatojono seuraa jo jonkin matkan päässä. Hitaasti mutta varmasti.

Tunnin kuluttua hengitys alkaa jo muuttua puuskuttavaksi. 5200 metrin jälkeen meno sujuu tyyliin: minutti kävelyä, minuutti puuskuttamista. Roddine ja Kimmo välillä kaikkoavat minusta liiankin vauhdikkaasti, mutta taas odottavat minua, Antti tulee jossakin alempana. Pysähdymme Hans Mayerin luolalla, mutta juurikaan emme jaksa eväitä kaivella. Siksakia jatkamme ylöspäin, tuntuu yksinäiseltä, pimeältä ja raskaalta. Ajatus "miksiköhän minä täällä olen" tulee mieleen, mutten anna sinne valtaa. Tätähän minä olen halunnut, unohdan kaiken muun ja nautin elämästäni. Tässä minä todella tunnen eläväni.

Hitaasti mutta varmasti matka etenee. Viimein edessäni on jyrkempi nousu, Roddine sanoo että Gillman's Point on aivan tuossa kulman takana. Ja viimein olenkin siinä! Olen saavuttanut 5685 m joka jo hyväksytään Kilin valloitukseksi. Ei mitään suuria tunteita. Olen kuitenkin tyytyväinen, ja ajattelen että tämä riittää minulle. Kimmo pitää selvänä että jatketaan yritystä Uhuru Peakille, enkä minäkään tähän voi yksin jäädä! Sormia paleli valtavasti, vaihdoin tähän asti käsissäni olleet hiihtohanskat rukkasiin, joiden sisälle olin laittanut vuorilliset nahkahanskat. Kimmolla sormet vielä sinisempinä, ja rukkaset tulivat todella tarpeeseen. Nopeasti jatkammekin jo eteenpäin asiaa sen kummemmin ajattelematta. Nousu ei olekaan enää niin jyrkkää kauttaaltaan. Uutta lunta oli kuitenkin satanut viime viikolla 20 senttiä lisää. Paikoitellen lumista ja jäistäkin. Siihenhän suomalainen on kyllä tottunut. Mitä ylemmäs noustiin, sitä kovemmaksi käy tuuli piiskaten kasvoja kuin hiekka. Onneksi varusteet on hyvät, huppu vain tiukemmalle. En palele, liike ja hyvät varusteet pitävät lämpimänä. Onneksi.

Roddine ja Kimmo katoavat pikkuhiljaa näkyvistäni, pystyn kyllä etenemään yksinkin kunhan näen välillä valonpilkahduksen. Odottava tunnelma rinnassani etenen, kunnes näen että huippu häämöttää aukean päässä. Kaksi Machame-reittiä kulkevaa tulee vastaan. Juttelen hetken, ja saan varmistuksen että vain pari sataa metriä huipulle! Saan voimaa, ja hetkessä olen Uhuru Peakilla. Näen Kimmon ja Roddinen jo valokuvapuuhissa. Liityn valokuvamalliksi, ja salamanvälähdykset räiskyvät mustassa yössä. On vielä pimeää ja hiljaista. Yllättäen opas sanookin että nyt sitten vaan ne pari valokuvaa ja äkkiä sitten takaisinpäin. En ymmärrä; kuuden päivän reissu ja pari minuuttiako sallitaan huipulla? Minä katselen ympärilleni, ajankulku ei vaikuta minuun. Olen onnellinen; käsittämätöntä että olen nyt täällä. Tämä tilanne josta olen seitsemän vuotta odottanut. Olen nyt Afrikan huipulla, minä! En tunne tehneeni mitään suurta, mutta tunsin onnellisuutta. Muutamassa minuutissa aurinko alkaa nousta, valo alkaa voittaa pimeyden. Tummaa, sinertävää, punertavaa, keltaista, vaaleaa. Tämä on minulle tunteellista, nautin suunnattomasti. Paljain käsin otan valokuvia eri suuntiin. Lähetän muutaman tekstiviestin kotimaahan. Kaikki matkan tuskat unohtuvat, 10 asteen pakkanen ja valtavan kova tuuli eivät haittaa ollenkaan. Nautin ja nautin. En välittäisi lähteä täältä mihinkään. Katselen pitkälle Afrikan ylle siintäviä maisemia. Aamun sarastettua alan hiljalleen etsimään polkua alaspäin. Kulman takaa löytyy minua odottavat Kimmo ja opas.

Hiljalleen lähdemme yhdessä alaspäin, aluksi loivaa. Tapaamme pian Antin Gillaman's Pointilla. Ollaan kaikki siis valloitettu Kilimanjaro! Pian rinne jyrkkenee, on todella jyrkkää ja pehmeää. Ajattelen että päiväsaikaan ylöspäin nousussa loppuisi varmasti usko, kun näkisi kaiken tämän. Reisissä alkaa tuntua; polttaa ja polttaa, tämähän on raskaampaa kuin ylöspäin nousu. Puolivälissä jyrkkää osuutta kevennän hieman oloani oksentamalla vatsanesteet polun viereen.

Opas menee reilusti edellä, mutta hiljalleen saavumme mekin Kibo Hutille. Reidet aivan tukossa, energia vähissä. Opas sanoo että puoli tuntia ja jatkamme alaspäin. Lentäjäkaksikko sanoo nukkuvansa pari tuntia. Minä en halua nukkua, pelkään että jalat eivät kanna enää. Päätän pysyä lämpimänä. Käytän ajan apuopas Rogerin kanssa jutteluun pihalla.

Matka jatkuu kuitenkin vielä pitkään; Horomboon vielä tänään. Erämaassa reisien lisäksi varpaissa alkaa tuntua ikävältä. Laahustavat jalat alkavat potkia kiviin, matkanteko on taaperrusta. Viimein saavumme Horomboon, ja muuta ei jaksa ajatella kuin lepoa. Reidet ovat aivan tukkeina, varpaat muusina. Pitkät päivät ja yö takana viimein. Muuten kaikki hyvin.

Mökissä otan varovasti vaelluskenkäni pois; vasemman jalan varvas aivan sinisenä kuin mustikka ja kipeänä. Illalla käytiin neuvottelut oppaan kanssa millä pääsen alas. Sovittiin että kävelen Mandaraan ja sieltä pääsen autolla. Tämä ratkaisu tyydytti.

Iltapala, ja Rogerin hommaama muovipussillinen Konyagia yömyssyksi ja uneen. Luulisi unen tulevan.

Olin nukkunut kohtalaisesti. Herätys oli jo klo 6, matkaan kun oli päästävä aikaisin, etenkin minun. Lähdin seitsemältä, parempijalkaiset kerkiävät myöhemminkin. Kepit kädessä lähdin ontumaan alaspäin ensin Rogerin kanssa. Olo oli kuin vanhalla papalla. Pikkuhiljaa kuitenkin valuin alaspäin muiden hiljalleen ohittaessa. Roger oli yllättävän vaisu, halusi puhua enimmäkseen tipistä. Loppumatka taittui Deuksen kanssa pole pole. Alamäet todella vaikeita, tasainen ja nousu huomattavasti helpompaa.

Viimein 15 km takana ja Marandalla, syötiin lunchpackit tyhjiksi. Soittivat auton hakemaan minua, mutta matka jatkui vielä alas 4 km yksijalkaisena. Jeepillä kruisasimme kantajien reittiä alas asti. Lähtöportilla Kimmo ja Antti olivatkin jo Safari-oluella, liityin seuraan. Annettiin oppaalle tipit - olisivat halunneet enemmän. Tippi on tippiä, kyllähän ne vastaanottaisivat kuinka paljon tahansa. Lahjoitin teleskooppikävelysauvani ja lämpömittari/kompassi-systeemeitä, kuten tapana on jotakin muistoja jättää. Postikortit mailattiin kotimaahan, ja vastaanotettiin arvokkaat diplomit. Safarifirman johtajan Evansin kanssa käytiin reissu ja palautteet läpi asiallisesti. Evansin kyydissä pakettiautolla Moshiin. Matkalla mutka saman Supermarketin kautta kuten mennessäkin; yhtään ylimääräistä ei kuitenkaan viitsisi jaloitella. Ostin Omoa, vettä ja brandyä. Moshissa ajoimme vielä kangaskaupan kautta, josta löytyi mukaan mm. maasai- ja kangavaatteita.

Viimein takaisin hostellilla, ihanaa! Jalka turtana, mutta sielu onnellisena. Viimeinkin suihku ja oikea vessanpönttö, ne on todella luxusta! Pyykkiäkin oli jo pakko pestä.

Illalla lähdimme Evansin kanssa illalliselle Hotel Kindorokoon. Vatsa ja makuhermot vaativat jotakin mihin olivat kotimaassa tottuneet. Pizza oli hyvä valinta, ja muutama olut kyytipojaksi. Kylläpä maistui mahtavasti, vaikka pizza oli pieni eikä sisältänyt ihan kaikkea mitä speksi kertoi. Loppuilta kuluikin baaritiskillä rattoisasti.

Olipa luxusta nukkua oikealla sängyllä, ja edessä vielä lepopäivä. Pesin lisää pyykkiä heti aamusta, kuivaus hoitui suihkutangolla. Koko kämppä kosteana, kunnes annoin siivojille tehtäväksi viedä ne kuivaukseen. Tunti, ja kuivat vaatteet olivatkin jo takaisin ovella. Maksoi 1300 TSH. Mukava lepäillä ja lepuuttaa jalkoja jotka ovat mielettömän kankeat. Paavo kolkuttaa oveen klo 17, ovat saapuneet Sansibarilta. Joukkoon liittyi myös Tapion tuttu, Kepan työntekijä Silja. Lyötiin kättä, kerrottiin kuulumiset. Jalkani oli yleinen ihmetyksen aihe.

Illalla syömään intialaiseen ravintolaan, El Ranchoon. Ihan hyvä ja rauhallinen paikka puiston keskellä. Takaisin hostellille ja eikun nukkumaan, aamulla on lähtö Arushan kautta kohti safareita.

Aamupalalla sovitusti jo klo 7.30. Tänään aamupalana tuttua Uhuru Hostelin hedelmiä, paahtoleipää, kananmunaa ja kahvia. Tilasin taksin, ja vakiokuski kyyditsi retkueen Arushaan 50 taalalla. Hotel Equatorilla tavattiin kuski Lucas ja Sanna, toinen Kepan työntekijöistä. Lucaksen piti huollattaa ensin autonsa jarrut; hyvähän se on jos auto myös pysähtyy. Käytiin keskustasta ostamassa sääskiverkot ja juomaa matkaan. Visa-automaatista en saanut rahaa, vaikka Paavo sai. Olisko käteinen loppunut. Viereisessä vessassa totesin paikallisen käytännön: omat paperit mukaan.

Viimein matkaan, kello olikin jo yli puolen päivän. Joka puolella savannia, Mt Meru jää taakse hiljalleen. Meno maistuu mukavasti, tämä on rentoa, on the road. Tie on yllättävän hyväkuntoista, asfalttia uusittu ihan lähiaikoina. Pysähdymme Mto Wa Mbu:ssa (Moskiittojoki på finska) syömään. Yllättävän hyvää, jotakin lihaa ranskalaisilla, parin oluen kera. Päätettiin vielä käydä Lake Manyaran kansallispuisto. Aikaa vain kolme tuntia, mutta ehdittiin nähdä mm. norsuja, kirahvi, hippoja, apinoita, marabuja, kaukaa flamingoja ja ensimmäinen villi leijonani kautta aikain. Mukavan vihreä puisto. Matka jatkui samantien ylämäkeen kohti Karatua, jossa yrittäisimme majoittua ennen Ngorongoroa. Hinnat olisivat paljon halvemmat kuin puiston puolella.

Möykkyistä, remontissa olevaa tietä puskuteltiin. Karatun keskustan läpi; sanoinkin että onpa epämääräinen eikä keskustassa viitsisi majoittua. Pölyistä ja sotkuista. Majapaikka löytyi Lutheran Hostelilta. Kamat vaan huoneisiin ja Paavon, Sannan ja Lucaksen kanssa bensikselle syömään. Tilattiin, oluet ehdittiin saada pöytään kun aloimme ihmetellä liekkejä parin sadan metrin päässä. Jotakin roskienpolttoa varmaan. Liekit alkoivat kuitenkin kasvaa ja kasvaa. Pian koko keskusta tuntui liekehdivän pimeässä yössä. Melkoinen tulipalo! Sähköt katkesivat tai ne katkaistiin. Pelottavaa, liekit tuntui vain lähenevän. Onneksi etäisyys vaikutti ensin turvalliselta. Kynttilät tuotiin pöytään, maisteltiin olutta. Ulkoa kuului kovempaa ja kovempaa huutoa. Tilaamamme ruuat luvattiin kuitenkin valmistaa. Hakuna matata. Hetki, ja katsomme pihalle pysähtyvää pick-upia; palaneita miehiä lavalla. Ei huopia, eikä muuta; hygienia ei paras mahdollinen. Karmeaa katsottavaa!

Aamupala Karatussa, joka oli sitä tuttua tavaraa: paahtoleipää, kananmunaa ja kahvia. Käytiin tutustumassa ja kuvaamassa eilisillan onnettomuuspaikkaa. Väkeä oli kerääntynyt kuin pipoa. Ei kun keula pian kohti Ngorongoroa jonne ei ollut pitkäkään matka. Kerrattiin eilisillan hurjia tapahtumia. Receptionissa tutustuttiin ihmisen historiaan; täältä sitä ihmisrotu on saanut alkunsa. Lucaksen kanssa kävin maksamassa pääsymaksut, tällä kertaa päästiin Tansanian kansalaisten hinnalla, 30 USD/henkilö. Kraatteriin alasajamisestakin piti maksaa, 15 USD. Noustiin tietä ylöspäin, ja Rim View:llä pysäys. Mielettömän kaunis näkymä, mikään valokuva ei pysty sitä kertomaan. Paikallisten voitelua vaadittiin taas kioskiäijälle 19 USD ennenkuin päästiin ajamaan alas. Jyrkästi heijuimme jeepillä alaspäin, korkeimmalta kohdalta alas kraateriin 700 m pudotusta gps:llä mitaten.

Kraateri on valtava, halkaisijaltaan n. 20 km. Täällä näemme melkein kaikki suuret Afrikan eläimet. Big 5:stä näemme leijonia, puhveleita, sarvikuonon ja norsuja. Vain leopardi jää näkemättä. Lisäksi pääsemme ihastelemaan mm. gnu-, impala- ja hirviantilooppeja, flamingoja, marabuita, seeproja, apinoita, hyeenoita, gaselleja ja neljää nälkäistä gepardia! Toiset olivat kyllä sitä mieltä että se kaukana ollut sarvikuono oli vain feikkiä, joku pahvikuono kun ei liikkunut yhtään mihinkään. No, minähän olin nähnyt rhinot läheltä jo elokuulla Etelä-Afrikassa.

Hotelliksi piti valita alueen edullisin, mutta meille koko matkan kallein. Kolmen hengen huone 350 USD/yö, sekin tiukan tinkimisen jälkeen. Kyllä nämä paikalliset ainakin osaavat ottaa helpon rahan turisteilta pois. Toinen vaihtoehto olisi ajaa puiston ulkopuolelle edullisempiin paikkoihin. Kokonaiskulut olisivat kuitenkin samaa luokkaa puistomaksujen takia; me selvisimme yhden päivän maksulla. Säästyipä aikaa ja hulppea oli näkymä hotellihuoneen ikkunasta alas kraateriin! Päivän ajelu huipentui valtavan jyrkän rinnetien nousuun jeepillä kohti hotellin suuntaa. Melkoinen rotkon rinne vilisi silmissä muutaman metrin päässä oikealla. Illallinenkin täällä kuului taksaan, ja reissun paras sellainen. Todella maistuvia vaihtoehtoja seisovasta pöydästä. Erityisesti salaatit olivat aivan loistavat! Arushasta oli saapunut tänne akrobaattiryhmä joka esiintyi aulan kivilattialla. Todellisia kumiukkoja nämä, ja viimeisen päälle taitavia ja hyviä esiintyjiä!

Nukkumaan vaan, kun päivän kruisailut alkoi jo väsyttää.

Silmäni aukeavat Ngorongoron auringon kanssa yhtäaikaa. Paavon kuorsaukseen olin kyllä jo heräillyt aamuyöstäkin; kimppamajoituksen puolia tämäkin. Olin silti nukkunut kohtalaisesti. Tosi aikaisin aamupalalle, kuten aina. Pitää päästä Ngorongorosta Serengetin puolelle ennen kello kahta välttääksemme uuden puistomaksun. Aamupala oli täällä aivan yhtävä loistava kuin illallinenkin. Pekonia, munia, leipää, tuoreita vihanneksia, hedelmiä, kahvia jne. Matkaan päästiin jo klo 8, vaikka auto ei käynnistynytkään kun akku oli aika tyhjä. Yö oli kuulemma ollut niin kylmä - olisko ollut vain 10 astetta lämmintä... Onneksi oli mäki; työntämällä hyvään vauhtiin ja kone hyrähtää, melkein syöksyy mutkassa jo rinteen puolellekin. Kaikki kuitenkin hyvin ja matka jatkuu.

Poikkeamme maasai-kylään. Neuvottelemme maasaimiehen kanssa tutustumisen ja valokuvauksen hinnan. Köyhän näköinen savimajakylä. Sekä miehet että naiset ovat kuin joulukuuset; paljon koristeita ja koruja, punaiseen verhoutuneina. Melkoinen tuoksu karjasuojasta. Mukava silti tutustua.

Eläimistö on pääosin tähän vuodenaikaan Ngorongoron alueella enemmän kuin Serengetin puolella. Niinpä näemme heti kraaterin jälkeen valtavat laumat seeproja, gnuita, puhveleita, antilooppeja jne. Rajamuodollisuuksien jälkeen matka jatkuu Serengetin puolelle. Pohdimme eläinten vuosittaista laidunkiertoa, ja saammekin Paavon kanssa aikaan pikastrategian näiden savannien köyhtymisen estämiseksi. Metsästetään puolet eläinkannasta pois määräajaksi, jolloin pintakasvillisuus ehtii muodostaa humusta ja kerätä vesivarantoja maaperään. Metsästys tottakai toteutettaisiin myymällä kalliita metsästyssafareja suurille valkoisille metsästäjille. 10 vuotta ja maa vihertää kukoistaen... Onhan täällä luonnonolosuhteet viimeisen päälle hyvät; eroosio ja köyhtyminen pitää saada vain pois. Suuressa maassa tämä vaatii toki diktatuuria, me olemme Paavon kanssa valmiit vaikka ostamaan koko maan... No, se siitä maailman parantamisesta.

Serengeti hiljalleen harvenee elämistä. Silti vähän väliä säpsähdämme johonkin uuteen. Yritämme kurvata aina sinne missä näkyy muita jeeppejä parkissa. Onnistummekin näkemään jälleen leijoniakin, tällä kertaa kivellä lepäillen. Leijona on minun suosikkini, se on viidakon kuningas - itsekin olen leijona horoskoopissa. Kaikki ajelut ei kuitenkaan aina johda tulokseen. Kuskimme selvittää muiden matkalaisten oppaalta, että tien päässä on leijonat raatelemassa lounastaan; emme kuitenkaan löydä niitä. Käännymme takaisin, ja Tapioiden on pakko heittää vettä, vaikka autosta poistuminen onkin kiellettyä. Pakkohan se välillä on. Terävät katseet heinikkoon, ja hoidamme tyhjennyksen varuillamme. Puoli kilometriä ajoa eteenpäin ja valtava leijona onkin aivan tien vieressä akaasian takana. Kunnioitettava se on!

Ihastelemme vielä korppikotkia, antilooppeja, seeproja ym. Tätä karjaa riittää. Vain leopardia jäämme kaipaamaan.

Pysäytämme Seronerassa, joka on pieni kylä Serengetin keskellä. Joillakin on nälkä, minulla ei. Astumme Hotel Impalaan - minulla vielä vähemmän nälkä. Muut syövät päivän lounaan, minä tilaan kaksi keitettyä kananmunaa. Kananmuna on sentään ainakin suojattuna kuorella. Oluen kanssa juuri ja juuri saan ne alas, kärpäsiä hätistellen. Hetkessä paikalliset ihmiset täyttävät baarin, syövät äkkiä ja poistuvat. Ulkona kiekuu kukko. On tämä jännä ja erikoinen kylä. Heti vessan vieressä huitoo lihanleikkaaja työssään, joku oli kai tilannut ruuaksi siipikarjaa.

Matka jatkuu, heti kylän ulkopuolella näemme mutaisessa lammessa köllötteleviä krokotiileja ja hippoja. Leijona roikottaa laiskana itseään puussa. Loppumatka Serengetiä on enemmänkin vain pepun puuduttamista. Savanni jatkuu, ja voi olla arvaamatonkin. Vessaankin olisi jo pakko päästä, ja pian puiston ulkopuolella helpotammekin oloamme ranskalaisessa vessassa. Majapaikaksi valitsemme Kijereshin, jossa onkin todella mukava, aitoafrikkalaisen oloinen majapaikka. Päärakennus tehty kivestä ja puusta, ympärillä hehkuu savanni. Oikein maanläheinen ja kiehtova, tunnemme elävämme 1800-luvun tunnelmaa. Henkilökunta tarjoaa kahta majoitusvaihtoehtoa: telttaa tai mökkiä. Pyydän saada nähdä ennen päätöstämme. Telttamajoituskin vaikuttaa oikein hyvältä, vankkarakanteisia ja vahvalla pressumuovilla vuorattuja. On suihkut ja kaikki. Samanhintaisia kuin mökit. Kertovat leopardin vieneen tästä pihasta toissayönä paviaanin ja norsutkin katkoneet vahvannäköisiäkin pihapuita - päätän nukkua mökkissä. Siinä on sentään 30 sentin vahvuiset seinät. Tapio&Tapion mökin nimi näyttää oleva Roan.

Iltanuotiolla opimme Lucakselta että tuli on kulkijan turva Afrikan yössä. Eivät uskalla leijona eikä muut elukat, koska kunnioittavat ja pelkäävät tulta. Otsalamppukin kuulemma antaa turvaa. Pari paviaania karjuu puissa; voivat olla vaarallisia, suuttuessaan murskata vaikkapa jalan!

Illallisen syömme kuitenkin sisätiloissa. Riisiä ja kalaa, jotka huuhdomme alas parilla Safarioluella. Maistui hyvin, paitsi Sannalle jolla taitaa olla malaria.

Aikaisin nukkumaan sääskiverkon alle, Afrikan ääniä kuunnellen. Tämä on hienoa.

Nukkumaan vaan, kun päivän kruisailut alkoi jo väsyttää.

Tapio oli kuullut yöllä henkilökunnan ääniä ulkoa. Valot oli sytytetty, mutta minä nukuin kuin tukki. Arvoitukseksi jäi, oliko ollut vieraita ja millaisia. Enpä ollut milloinkaan syönyt aamupalaa näin afrikkalaisessa tunnelmassa; kirahvit lipuvat lähisavannilla hienostuneesti keinuen, apinat roikkuvat puissa. Niitä katselemme ja nautimme syödessämme aamupalaa ulkoterassilla. Aamiainen ei ole kovin runsas, mutta hyvä sellainen. Näkymät korvaavat kaiken.

Nostamme hiljalleen kytkintä, ja pikkuhiljaa hiekkatie vaihtuu asfalttitieksi, Mwanza lähenee hitaasti, mutta varmasti. Auton vaihteistosta alkaa kuulua melkoista kolinaa, onneksi olemme kuitenkin jo ihmisten ilmoilla. Päät kääntyvät kun ohitamme ihmisjoukkoja - melun takia. Pysäytämme ja toteamme että taitaa olla jokin tiiviste vioittunut kun eilen olimme pamauttaneet tiellä melkoiseen kiveen. Öljyt olivat valuneet, ja yritettiin etsiä uutta.

Poikkeamme sumuka-heimon museolle, auto kolisten. Neuvottelemme opastuksen ja hinnan; täällä olemme vapaaehtoistyöntekijöitä ja saamme halvemmat tiketit. Opas selittää juurta jaksain heimoasioita ja tutustumme heidän historiaansa ja tapoihinsa. Jotakin kevyttä syömme kärpästen kanssa kilpaa, mausteeksi roiskaisen erittäin tulista chilipippuria. Ei syö kärpäset, ja minullakin vesi valuu silmistä. Minä saan lämpimän oluen, muut kylmät. Lämmin olut on pahaa Afrikassa, vaikkakin paikallinen tapa.

Näemme ensinäkymät Lake Victoriasta, se on suuri. Pikkuhiljaa saavumme Mwanzaan. Katujen varsilla ja kaduillakin on jalankulkijoita kuin meren mutaa. Ajamme Kepa:n työntekijöiden asunnolle; mukava, paikalliseen tasoon loistava paritalo kahdessa kerroksessa. Paitsi että lämmintä vettä ei tule. Huomaamme myöhemmin ettei tule aina lämmintäkään. Illalla Lucas hakee ja käymme paikallisessa pizzeriassa syömässä. Otan banaanipizzan, ja se onkin todella hyvää. Jälkiruokaoluet juomme Rumoursilla.

Illalla kaikki ovat jo väsyneitä päivän tapahtumista. Enää puolustustaistelu ja asemasota malariasääskiä vastaan: sääskiverkkojen virittely kattoon ja paikkaus. Olivat tietenkin myyneet meille Arushassa valmiiksi rikkinäiset. Sumutteella kyllästämme ilman, joten eiköhän uni tule.

Herään ensimmäiseen Mwanzan aamuun hyvin nukkuneena. Olin tosin herännyt yöllä hetkeksi muslimien mekkalaan, mutta sain ihme kyllä unta uudelleen. Tuijottelen kattoa ja huomaan pari malariasääskeä verkossa vielä aamukahdeksalta. Saisivat mennä nukkumaan ne vuorostaan. Ulkoa alkaa kuulua kohinaa - vesisadetta. Toivottavasti ei sada koko loppuviikkoa. Naapuriasunnosta kuuluu kova musiikin soitto; siellä ei ole ihan samanlainen musiikkimaku kuin minulla.

Paavo valittaa aaumulla päänsärkyä ja kipuja. Epäilemme heti malariaa, toivottavasti ei kuitenkaan. Minunkin olo oli illalla aika väsynyt, mutta nyt aivan hyvä. Päivällä käymme Abu Khanin klinikalla testaamassa Paavon. Jännittyneinä odotamme tietoa: ei malariaa, tulehdusarvot vain vähän ylhäällä. Sama tilannehan oli jo kotimaassa; pääasia ettei ole malariaa vaikka eivät testit täysin luotettavia olekaan.

Iloisina tuloksesta ajamme syämään Hotel Tilapiaan, joka onkin aivan meren rantaviivalla. Todella mukava ja hieno paikka! Täällä taitavat olla kaikki kylän (v)alkonaamat. Tilaan niilinahventa, saan tilapiaa. Täällä ei ole varmaankaan kuultu laulua "sitä saa mitä tilaa"... Hyvältä se tilapia maistuu, ja maisema on mahtava. Kuin Suomen kesä, grilliruoka, olut ja järvi.

Ruokaa sulattamaan ajamme kaupungin mäen päälle ja kävelemme hetken. On tämä kaupunki melkoinen sekasotku. Toteamme naispuolisten ja lasten olevan ystävällisen näköisiä, ja vanhempien miestenkin. Mielestämme nuoret miehet näyttävät enemmänkin happamilta meille; luulevatkohan meidän olevan uhka heille. Turha pelko.

Alaspäin ajaessa ihmettelemme tungeksivaa kansanjoukkoa kadulla, ojan vieressä. Mitähän tässä on tapahtunut? Lucas käy katsomassa ja kysymässä. Paikallinen nainen oli tällä välin heittänyt kaksi lastaan ojaan. Oli äärimmäinen teko. Emme mene katsomaan emmekä ota kuvia. Tuli todella paha mieli.

Sovimme huomenna yrittää kalalle Lake Victorialle, Lucas lupaa järjestää. Illalla taas asemasotaa ja sääskentorjuntaa jeesusteipillä. On tämä melkoista.

Aamulla Lucas noutaa meidät, vähän myöhässä kuten tapoihin kuuluu. Ensin byrokratia; lupa-asiat tietenkin kuntoon, monen mutkan kautta. Olemme tällä kertaa tutkijoita papereiden mukaan. Seuraavaksi metsästämme perämoottorin ja ajamme jeepillä hakemaan taas toiseen suuntaan bensikseltä kerosiinia, siis täkäläistä bensaa. Vielä mutka Lucaksen työpaikalle, josta haemme pelastusliivit. Sitten siiman ja koukkujen ostoon, ja vielä vapojen ja matojen hankinta paikalliselta torilta. Menipä paljon aikaa, Tapio näyttää väsyneeltä jeepin takapenkillä. Mikähän sillä on.

Viimeinkin pääsemme rantalaiturille. Kysyn, mikä se meidän vene on. Tarjoavat vanhan näköistä, veden täyttämää pikkupurkkia. En tahdo uskoa, mutta uskottava se vaan on. Äyskäröimällä vene kuivaksi, moottori kiinni, muttei kyllä käynnisty vaikka kuinka kiskovat. Miestä on kuin meren mutaa, muttei siinä määrä auta. Tarjoan jeesusteippiä tähänkin; se kelpaa, muttei moottori silti jaksa käydä. Pian on kulunut jo viisi tuntia, me lähdemme kävelemään ja kerromme tulevamme aamulla klo 10. Lucas poimii meidät autoon käveleskelemästä ja poikkeamme syömässä jossakin hänen suosikkipaikassaan. Syömme riisiä ja tilapiaa. Tapio vaikuttaa poissaolevalta.

Illalla taas vakiohomma, sääskentorjuntapatteristo valmiina.

Aamulla Lucas haki kalaan, tätä me olemmekin odottaneet. Tiedossa kuusi tuntia veneilyä ja kalastelua, kaksi tuntia lupasivat meille ekstraa eilisen hässäkän jälkeen. Tapio ei jaksa lähteä, tahtoo levätä ja käydä malariatestissä.

Moottori käynnistyy tänään hyvin ja eikun matkaan klo 11. Vesi roiskuu ja pelkäämme bilhatrsiaa. Tarttuukohan se roiskevedestä, eipä kai. Todella upeaa ajella helmikuussa veneellä! Pysähtelemme kivien päällä onkimassa, ja pian alkaakin jo kalansyönti. Kohottomilla ongillamme jatkuvaa nykäystä, kalahan syö valtavasti! Saamme suuren saaliin. Kymmeniä kaloja, satoja grammoja. Näemme paikallisia kalastelemassa kaislaveneillään, saamme eräältä sammalsyöttiäkin, mutta toteamme kastemadot paljon paremmiksi.

Poikkeamme Sanane Islandilla, jossa näemme simpanssin, lintuja, suuren urosleijonan ja hyeenan. Ovat häkeissä, me emme. Vapaana liikuskelee muutama antilooppi ja joku puhvelintapainen otus. Camp sitella näemme tanskalaisia, joita morjestamme. Ovat Aarhusista, joka onkin Arushan anagrammi.

Koemme sen mitä haaveilimmekin, veneilyä ja kalastusta valtavalla Victoriajärvellä. Saalistakin tulee pussillinen, aurinkoa hipiään ehkä liikaakin. Oli unohtunut laittaa aurinkovoidetta, vaikka se mukana olikin. Zeniitin aurinko saa kyllä niskankin hehkumaan.

Poikkeilemme kivillä ongella, ja lähes aina syö kala. Pitää vain löytää parven paikka. Yhdellä kohtaa minulla nappaa kunnon pyristelijä, ja mitä ihmettä sieltä nouseekaan: kunnonkokoinen musta rapu! Mustaakin miestä jo naurattaa. Päättelen että pitää nostaa syöttiä hieman ylemmäs. Pian jo nappaa uudelleen, ja nyt nousee tilapia. Tämä on jo varmaan 20 senttinen vonkale.

Mustat kuskimme, Tansanian hallituksen virkamiehet, eivät juuri englantia puhu eikä pukahda. Elekielellä ja swahililla sekä hyvällä tahdolla homma hoituu hyvin. Upeaa, tässä me olemme Victoriajärvellä, eipä ole moni kavereista käynyt! Hiljalleen alkaa päivän kalastuskiintiö täyttyä ja ajelemme takaisin rantaan. Lähetän tekstarin Lucakselle pyytäen noutamaan, ja siellä hän onkin laiturilla meitä vastassa. Suuret valkoiset kalastajat saapuvat, takanaan 5 tuntia upeaa kokemusta.

Tapio oli käynyt päivän aikana malariatestissä ja diagnoosi oli positiivinen: malariaa se on. Oli annettu 2x4 tabletin lääkeannokset; huomenna pitäisi olla jo parempi. Melkoinen nälkäkin jo vaivaa, ja illalla perkaamme kalat. Rasvassa paistetut kalat tungemme suihimme, ei niin suurella halulla kuitenkaan. Eivät liene maailman puhtaimpia kaloja. Minä syön tilapian, muut saavat tyytyä ahveniin ja furuihin. Enimmäkseen ne ovat ruotoa.

Illalla poikkeamme läheisellä Biotic Barilla oluella. Päätämme tehdä rantakävelyn oluttehtaan - Tanzanian Breweries - ympäri. Mukava, leppoisa ilta-ilma henkäilee. Tämä on mukavaa. Köyhää, mutta mukava ilmapiiri. Pujotellessamme majojen välissä huomaamme kahden lapsen pelaavan jalkapalloa. Pallo on mytty, jonka ympäri on kierretty narua. Päätämme Paavon kanssa liittyä joukkoon. Kaverit ovatkin heti valmiina, ja pallo kiertää. Jalkapallo on kansainvälinen kieli, meillä on hauskaa kaikilla. Tämä on aito kokemus, uskomattoman hienoa, sanatonta.

Paluumatkalla näemme vielä paikalliset akrobaatit harjoittelemassa. Täälläpäin lienevät maailman parhaat akrobaatit, ainakin siltä tuntuu. Hyvä harrastus se on, eikä maksa mitään.

Illalla kävelen otsalampun valossa Paavon kanssa uudemman kerran Biotic Bariin. Otamme kahdet tummat oluet yömyssyksi. Illalla taas vakiopuolustus ja nukkumaan.

Herään kahden aikaan yöllä vatsakipuun. Pikkuhiljaa pahenee, kunnes pitää käydä toiletissa tyhjentämässä. Onneksi tänään vesi toimii. Tämä lienee niistä kaloista. Harmittaa vietävästi kun tuli syötyä niitä. Aamulla melkoisen väsynyt olo. Vatsassa tuntuu outo tunne, ja on jotenkin ulkopuolinen ja vetämätön olo. Mitään ei jaksa. Sängyllä vaakasuorassa on hyvä, mutta mikään muu ei tunnu sujuvan.

Pian Lucas jo tuleekin noutamaan kaupungille ostoksille. Minun oloni ei kyydistä yhtään parane. Poikkeamme pankkiautomaatille nostamaan käteistä, mutta shillingit on lopussa eikä virkailija meinaa millään uskoa niin yksinkertaista asiaa. Jatkamme matkaa, poiketaanpa sitten myöhemmin. Käymme Lucaksen kavereilta ostamassa lahjaa jonka olemme päättäneet ostaa isännillemme. Ovat puhuneet leivänpaahtimesta, ja sellaisen on Lucaksen tuttu luvannut hommata meille. Pitkän tinkimisen jälkeen kauppa syntyykin. Poiketaan limonadille, ja päätän että jos olo helpottaa niin en mene malariatestiin. Ei helpottanut, siispä pakko mennä testiin Aga Khanille. Klinikka on täynnä vuoroaan odottavia, mutta setelillä ohitamme jonot. Kysyn tohtorilta moneen kertaan neulojen puhtaudesta. Vakuutun siitä, ja neula otetaankin steriilistä pussista. Verinäyte otetaan sormenpäästä ja tutkitaan parasittien määrät mikroskoopilla. Odottelen tuloksia lierihattu päässä; äkkiä se mustankin silmä tottuu. 45 minuutin odotuksen saan viimein tuloksen; se on positiivinen. 1,5 ppm eli lievä malaria. Lääkärin jutuille sivuoven kautta, setelillä taas. Toivon lääkärin määräävän Arinatea, joka on kuuleman mukaan tehokas lääke. Sitä setä minulle määrääkin, ja ostan saman tien tupla-annoksen. Eihän sitä tiedä jos tämä uusiutuu. Tansaniassa ei reseptejä tunneta, apteekista saa mitä haluaa. Tämä on kyllä hyvä systeemin, että lääkkeet saa suoraan terveysasemalta. Miksei Suomessakin apteekit voisi olla aina terveyskeskuksessa?

Muut tulevat noutamaan minua, ja samalla Paavokin ottaa varmuuden vuoksi testin. Tulos jälleen negatiivinen; porukan tervein mies ainakin siltä osin. Mitä nyt valkosolut jälleen hieman koholla. Pitäisi sitä sairaankin jotakin syödä, ja poikkeamme pizzalle. Arvelen banaanipizzan menevän jotenkuten alas, mutten jaksa kuin neljänneksen. Vika ei ole pizzassa vaan minussa. Luovutamme lahjan isännillemme ja pidän pienen mutta vaatimattoman puheen. Tuntuu että tämä oli hyvä ostos.

Illallakaan en jaksa muuta kuin lepäillä, vaikka olo jo hieman koheneekin. Muut häipyvät yömyssyille Antibiotic Clubille. Minä yritän nukkua, ja onnistunkin siinä lukuunottamatta klubilta tulijoiden herätystä.

Aamulla onkin jo tosi hyvä olo. Arinate tuntuu tehonneen tehokkaasti ja nopeasti. Aamupalakin jo maistuu minullekin, paahtoleipä maistuukin todella hyvältä lämpimänä. Muualla olemmekin syöneet kylmiä paahtoleipiä. Tämä onkin viimeinen aamiainen Mwanzassa, sillä tänään matka jatkuu bussilla kohti Nairobia. Pian Lucas onkin jo ovella. Autossa maksamme mielestämme sopivan summan Lucakselle palveluistaan. Tiedä sitten, oliko hänen mielestään sopiva summa kun naama ei levennyt kovinkaan suureen hymyyn.

Scandinavia Express -bussien asemalla yritämme hoitaa hotellivarauksen Nairobiin, mutta liekö puhelinlinjoissa vikaa vai mitä kun ei tahdo onnistua. Lupasivat hoitaa kuitenkin päivän aikaan, pitäisi olla perillä jo hoidettuna. Bussiasema on ahdas, mutta pian saamme kamat mahdutettua bussin tavaratilaan ja istumaan ilmastoituun bussiin. Jalkatila tuntuu niukalta. Katselemme harvinaista kauneutta ikkunasta: kahta valkonaamaista tyttöä. Kyllä valkoinenkin rotu osaa sitten olla kaunista.

Bussi starttaa klo 11. Alkumatka tuntuukin sujuvan vauhdikkaasti. Musomassa ensimmäinen pysähdys. Ihastelemme kilvan kuinka hieno ja mukava tämä kaupunki onkaan Mwanzan jälkeen. Syömme paikallista pikaruokaa kilpaa kärpästen kanssa. Paikallinen kylähullu huutelee kadulla mm. lentävistä tiikereistä ja mexiconhatusta. Minä olen ostanut lierihattuni Meksikosta.

Pian valtakunnan rajan jälkeen matka alkaa jo puuduttaa. Muodollisuudet hoituivat tällä kertaa alle tunnissa. Kuski hurjastelee kuin viimeistä päivää, toivottavasti ei kuitenkaan sitä viimeistä. Puutuneina ihmettelemme erityisesti kaupunkia nimeltä Kisii. Liekö maailman sottaisin ja rähjäisin kaupunki. Kaadettuja ruosteisia autonraatoja joka puolella, ympäristö kuin kaatopaikka. Laiskan ja rikollisenkin näköistä väkeä istuskelee kaikkialla kuin haukat odottaen saalistaan. Tuoksukin tunkeutuu mukavaan ilmastoituun bussiimme. Onneksi emme pysähdy.

Bussi taittaa kilometrejä mustassa yössä, kunnes yhtäkkiä kuljettaja pysäyttää ja tekee u-käännöksen ja ajaakin sairaalan pihaan. Kuski häipyy sairaalaan ja stuertti kuuluttaa jotakin swahiliksi. Kukaan ei oikein tiedä mitä tapahtui. Menemme ulos hämmentyneinä ja selviää että kuski vain poikkesi sairaalaan katsomaan työkaveriaan! Bussilastillinen odottaa kiltisti puoli tuntia. Viimein kuski saapuu ja nostaa kytkintä. Kaasupoljin painuu lattiaan. Vauhdikkaasta kyydistä huolimatta loppumatka menee pilkkimiseksi ja on aikamoista kärsimystä. Viiletämme vauhdilla liikennevaloista välittämättä ja saavumme Nairobiin klo 00.30.

Ei kai voi olla pahempi aika tulla Nairobiin kuin meillä. Keskellä yötä, ilman hotellia. Bussiasemalla yritän selvittää hotelliasian ja se selviääkin. Hotel 688. Taksikuski ajaa meidät komeasti vanhalla Morriksella hotellille, joka sijaitseekin mukavasti ihan ydinkeskustassa. Meidät otetaan todella ystävällisesti vastaan, ja tämä onkin hyvä hotelli ja viimeisen päälle hyvä palvelu. Otamme kolmen hengen huoneen, yht. 88 taalaa/yö. Huonekin on luksusta afrikkalaiseen tasoon. Ei vielä nukkumaan, kun pikkunälkä kurnii vatsassa. Päätämme katsastaa, vieläkö hotellilta jotakin saisi. Kaupungille ei tietenkään uskalla lähteä. Baari oli kiinni, silti henkilökunta otti asiakseen neuvoa mistäpäin safkaa saisi Nairobin yössä. Emme ole valmiita seikkailuun, joten kaksi ystävällistä henkilökunnasta lähtee mukaan. Niin sitä vain kävellään Nairobin yössä, eikä pelota yhtään. Vähän ollaan kuitenkin varuillaan. Toisella yrittämällä löydämmekin pikaruokaa, ja aivan hyvää onkin. Mustat maksulliset huutelevat peräämme kun marssimme takaisin hotelliin. Mukava ja turvallinen kokemus Nairobin yö. Täällä palvelu pelaa. Uneen vaivuimme kahden aikoihin.

Sain nukuttua vain neljä tuntia Nairobissa. Silti ihanaa, kun pääsee viimeinkin suihkuun, ja oikein lämpimään veteen! Puhdistuneina aamupalalle, minulle maistui minulle hyvin, Paavolle ja Tapiolle ei niinkään. Tsekattiin ulos hotellista ja jätettiin kamat säilöön. Päätettiin dallailla vain keskustan katuja haistellen ilmapiiriä ja ostoksia tehden. Olisi Nairobissa mm. Karen Blixenin paikkakin, muttemme oikein jaksa. Siellähän voi piipahtaa seuraavalla Nairobin matkalla.

Tuntuu kuin olisin jo melkein kotona, vaikka ollaankin vielä eteläisellä pallonpuoliskolla. Kaikki tuntuu niin paljon länsimaisemmalta kuin mikään kolmeen viikkoon. Tämä kaupunkihan on mukava, tuumimme yhteen ääneen. Siistiä ja sivistynyttä. Kävelemme City Squarella ja Kenyatta Avenuella ja ties missä. Päivä on lämmin, yli 30 astetta ja juomaa kuluu. Alkoholitonta tietenkin malariapotilailla. Tämä päivä on leppoisa, juuri sopiva tähän matkan loppuun. Viimeiset ostokset vielä. Käteiset on käytettävä ja visaakin vielä vingutettava kahviin ja teehen.

Päivä käveltyämme palaamme vielä hotellille. Kahvilassa juomme kahvia ja katselemme katujen ihmisvilinää. Kauittimista tulvii Abbaa, ja tunnelma on uskomaton. Kuin katsoisi elävää musiikkivideota. Tämä on parempaa. En muistanutkaan kuinka hyvä Abba oli. Rentoudumme ja laskemme vilinässä valkonaamoja. Yllättävän vähän, alle puoli prosenttia.

Pakkaamme kamat 688:n aulassa tarkkaan. Jätän pöydälle syömättä jääneet Ryvitat ja jeesusteipin jämät. Jälkimmäiset matkaavat silti Paavon kyydissä Suomeen. Taksi ajaa meidät vanhalla Nissanilla kentälle, jossa odotamme kotiinpääsyä mielettömän rikkaana kokemuksistamme, jotenkin ylväinä.